minä ja eestinponi Alban.

Minä ja poni. Tai, sanotaanko, minä ja mun paras kaveri. Aapo. Kaikki alko 16.12.2016, kun menin tallille, mulle kerrottiin että meen sellasella pulleella ponilla. Hain ponin sisälle, varustin sen ja mentiin kentälle. Viskasin itteni selkään. Tunnin jälkeen olin onnellisin pikkutyttö koskaan. Sillon mä rakastuin. Tähän pulskaan poniin nimeltä Aapo. Siitä se lähti. Pitkä ja rankka treenaaminen, ystävyyssuhteen rakentaminen. Ei oo helppoo tehä ystävyyttä eläimen kans. Ei tää poni oo helppo. Mut täs ponis on jotai, mikä saa mut innostumaa. 

Miten tuntiponiin saa niin vahvan suhteen? Tekemällä töitä. Oon useesti tallilla 16-23, ja teen töitä. Kasvatan luottamusta tähän poniin. Haluun meijän suhteesta TODELLA hyvän. Paremman ja paremman päivä päivältä. Se poni luottaa muhun, ja mä siihen. Se on auttanu mua sillonku pelkäsin hevosia. Sillonku mul on huono päivä, se heijastuu ponin ja se rupee vikuriks. Sillonku oon hyväl pääl, poni on enkeli. Silleen se menee. Karu fakta. Oon tehny tosi paljon töitä, ja en edelleenkää saa tätä menemää aina esterataa laukassa kokonaa tms. Mut se näyttää vaan sen et enemmän treeniä nii hyvä tulee. 

Mä ymmärrän Aapoa tosi hyvin, paremmin ku tosi monet tallilaiset. Se juoksee täyttä vauhtia mua päin, nostan kättä nii se pysähtyy. Mulle sanottiin et Aapo on hevonen joka luottaa harvaan, ja mä oon yks niistä harvoista. Mul on todella hyvä suhde ja hallinta tohon poniin. En koskaan pelkää sen selässä. En ees sillon ku se lähtee lapasista ja hyppää koivun korkeutee. Oon tippunu Aapolt mooooonta kertaa. Se kuuluu tähä. Suuttumiset, turhautumiset, itkut, hiet, parin tunnin treenit, ilot, onnistumiset. Kaikki kuuluu tähän. Ilman kaikkee tota, en ois täs tilantees. Aapo on mulle ku oma hevonen. Vaikken sitä omistakkaan niin mul on siihen samanlaine suhde ku omaan hevoseen.

Mä oon onnellinen ku mul on Aapo.